En tiedä miten se Lavin kohtalo on iskostunut mun päähän niin sitkeesti, ettei anna periksi ollenkaan.
Mai nukkuu siis jo meidän makkarissa, Kibon ISOSSA kevythäkissä. No joo jokainen voi olla häkittämisestä mitä mieltä vain ja en minkään ole sen kannattaja alkuunkaan. Tässä tapauksessa neiti on siellä turvasa Kibolta. Ja nukkuu oikein hyvin kun on siinä mun sängyn vieressä.
Ja tähän hyvin nukkumiseen otsikkokin liityy.
Perjantai illalla valvottiin hieman pidempään ja kun mentiin nukkumaan Mai rauhottui heti nukkumaan. Mun piti muutamaan kertaan tarkistaa, siis herättää siinä samalla, että onko se hengissäkään!! Aikaisin sunnuntai aamulla sama, kävin viiden aikaan vessassa ja yleensä Mai kiljuu mun perään ja vien neidin siinä samalla pisulle. Nyt ei mitään, pelkkää hiljaisuutta. Makasin ties miten pitkään sängyssä aivan huolissani ja jäykkänä. Taas sama ajatus tuli mieleen, onkohan se kuollut.
Joskus pelkään ihan hysteerisen paljon että Maille käy jotain ja se kuolee. Olen jo valmiiksi päättänyt, että jos ikimaailmassa joudun koiran viemään/jättämään sairaalaan en todellakaan lähde sieltä ite mihinkään. Pysyn koirani vierellä tasan siihen saakka kun pääsee kotiin.
Mitään syytä moiselle pelolle Main suhteen ei toki ole, ainakaan siis terveyden puolesta. Mai on virkeä ja energinen neiti. Syö, juo, pissaa ja kakkaa normisti, touhuaa ja puuhastelee kaikkea sallittua ja vähemmän sallittua ;) on ulkona mielellän ja juoksee sielläkin sinne ja tänne ja rakastaa kulkea etenkin Kibon kanssa yhdessä.
Joten miten ihmeessä pääsisin tuosta pelosta eroon?
Vaikka minulla ei ole yhtään niin radikaaleja kokemuksia kuin teillä niin uskallan sanoa, että luultavasti siihen auttaa vain aika! Eiköhän se oli ihan luonnollinen äidillinen vaisto huolehtia.
VastaaPoistaKyllä se pelko hiljalleen laskee irti tai sen kanssa oppii ainakin elämään. Se, kun pelkoon liittyy muistoja sekä niitä iloisia, että kipeitä niin tietysti vielä vaikeuttaa asiaa.
Minä pelkään edelleen, että Kisu rikkoutuu kuin hento lasiesine. Silti toisaalta valehtelematta miulla nousee kyyneleet silmiin kun näen sen juoksemassa onnellisena ja kykenevän siihen. Meikon tulon jälkeen ymmärsin, etten voi pitää koiraa pumpulissa ja pelätä jokaista hyppyä vaikka sydän meinaakin kurkkuun aina hypätä. Hiljalleen sitä uskalsi antaa koiran olla koira ja nauttia siitä hetkestä! :)
Joo, alkaa pikkuhiljaa tottua Main tapoihin. Että kun neiti menee nukkumaan, se hiljenee totaallisesti :D Ja alkaa tuhista sitten aamulla kun pitää ryhtyä heräilemään.
PoistaJotenkun tuo neiti on vaan niin häkellyttävän ihana (ei oikein voi uskoa että se on tosiaan MUN!!! :D), että siksi sen pelkää menettävänsä.
Sitten potee pahaa mieltä Kibon takia, miten paljon se on tavallaan menettänyt noiden huonojen lonkkien takia :(
Mutta tosiaan, on nautittava tästä hetkestä mikä nyt on murehtimatta huomisesta.